Vain yksi tupakka

Kovassa tuolissa

vain yksi tupakka

ikävä ihmistä jota kaivata

lähes pyyteettömästi

huiskuttaa pölyjä

suru ei irtoa katosta

sporat ulise ilman hampaita

yölampun valossa

banaanit kaatuvat ulos asetelmista

maalarilla ei ole sutia

illalla jalkineita

katson maailmankarttaa

enkä uskalla seurata

eksyn jokaisella kadulla

hengähdän terassilla

juon kylmää sangriaa
kuumalla aukiolla

kauniisti keinahtelevia pakaroita

farkkujen sinistä tanssia

en tahdo

ja silti aina unessa

minulla on enemmän kuin yksi tupakka

silmäkulma turvonneena

yritämme nähdä uima-altaan reunalla

kukkia joita ei tarvitse kastella

rintoja saa katsella

ilman häpeää tarttua mailaan

valheellisiin sanoihin

muistaen että politiikot puhuvat

mutta eivät aukea

kuin lattia junan vessassa

näen miten kiskot juoksevat alhaalla

taaskaan ei ole vettä hanoissa

irtoaa vain tippoja

ja nekin juomakelvottomia

vain yksi tupakka

savu joka rutistuu keuhkoissa

kuin tyhjä aski

maailman supistuessa

se kaavitaan pois roskakorista

hanttiin panematta

kaadumme tutun oloisilla pihoilla

ryömimme itsekeskeisyyden vihassa

joka revittiin minulta lapsena

olin nuori ja pyörtynyt

ilman appelsiinimehua

elämä olisi nyt toisenlaista

vaikka nahan alta

heitän leivän päälle
vintin sammuneita öljylamppuja

hiekkatien keskellä
kalpea poika

valuen korvista

kaikkea jolla ajatella

tästä maailmasta voi tulla parempi paikka

jos uskallamme puhua

hymyillä kun tekee mieli sanoa

ja ottaa kiinni niistä jotka eivät halua

tuolin alla

ei ole paljon mitään

minun tililläni vielä vähemmän

mutta en tahdo

lähteä parvekkeelta

tuhlata sanoja

katsella tippuvia sahanpuruja

diskojumpan hytkyviä rintoja

asetelman päältä putoaa omena

se on beatnikien ampuma

verkkoinen villatakki hipsterin harteilla

tässä baarissa ei tarjoilla

antabusta ihon alla

sisällä kuvia jota ei rohkene katsoa

serkkupojan kaapissa jokaiselle lupauksia

nuolet osoittamassa katua

se ei ole suunta

sokeritoukkien harvasanaista iloa

yölampun valossa

irtoavan maalin huumoria

kaipuuta

sinne missä sinä odotat minua

mutta en luovuta

anna käsien veltostua

käytän lasinalustoja

arvostan rakkautta

juuria joita pureskella

sivut koskaan loppumattomina

mutta mukana joka teossa

joku nostaa järvestä lumpeita

pitää niitä kämmenen keinussa

heiluttaa kuin lasta
jota ei vielä hakata

mutta äiti syö jo itseään sisältä

pakeneen taloihin joita ei erota

näitä kasvoja tunnista

tanssilattialla vaaleita hiuksia

hajuveden tuoksua

lakanoiden välissä kiihkon mehua

ei tarvitse pelätä

jättää yhtään koloa suutelematta

naurettavat laskut katoavat samalla

arvaamattomat uurteet kiemurtelevat

viimeistä avaamatonta salakirjoitusta

viiston sateen diplomatiaa

kylmiin komeroihin unohtuneita vaappuja

jotka tarttuvat lakanaan pellolla

me päästämme vapaaksi haavista

muistot

pienet kalat

emme pelkää polvia

ratamon tuoksua haavalla

asemalla

kaikki matkustajat

laukkujensa vankeina.